Ilmavoimien veteraanien haastatteluihin ja arkistomateriaaliin perustuva teos kuvaa, kuinka nuorista pojista koulutettiin sotalentäjiä ja kuinka heidät komennettiin rintamalaivueisiin jatkosodan ratkaisuhetkillä, kesän 1944 suurhyökkäyksen alla.
Haastatellut, vuosina 1920–1923 syntyneet veteraanilentäjät, kertovat koulutuksesta, sopeutumisesta laivuepalvelukseen sekä ensimmäisistä sotalennoistaan ja ilmataistelukokemuksistaan.
Kun Suomi talvisodan jälkeen ajautui kohti uutta sotaa, oli ilmassa runsaasti revanssihenkeä. Ilmasotakoulussa opeteltiin lentämisen alkeita kuumeisesti ja toivottiin hartaasti rintamalaivueeseen pääsyä. Asemasodan aikana ilmatoimintaa oli kuitenkin vähän ja koulutusaika venyi turhauttavan pitkäksi. Ongelmana olivat myös vanhentuneet ja loppuun lennetyt koneet sekä vähäinen ilmataisteluharjoitusten määrä.
Tosipaikan edessä nuorten lentäjien valmiudet valtavien vihollishävittäjäpartioiden torjuntaan eivät olleet parhaat mahdolliset. Karjalan taivaalla käynnistyi ankara selviytymiskamppailu.